Shakkia Vammalassa 1940-luvulla
Osmo Särkilahti
Artikkeli on julkaistu Vammalassa 2.-3.8.2003 pelatun joukkuepikashakin 41. SM-turnauksen kisalehdessä
Shakki oli yksi niistä harrastusmuodoista ja urheilulajeista, jotka jatkosodan aikana valjastettiin “ikäväntorjuntaan” – tuomaan mahdollisuuksia ja muotoja ajan tappamiseen sekä sisältöä yksitoikkoiseen päivien jonoon tavoitteita tarjoavin erilaisin kilpailutapahtumin. Tämä nosti Suomessa shakkia harrastavien määrän sodan jälkeen tasolle, jolle ei sen jälkeen ole päästy. Monia uusia shakkikerhoja syntyi, Vammalaankin perustettiin Tyrvään-Vammalan Shakkikerho 11.3.1945. Myös paikallisen työväenyhdistyksen piirissä pelattiin shakkia innokkaasti.
Tämän päivän viikonloppu- ja joukkueturnauksista pelimahdollisuuksia tarpeeksi löytävän ja kerhoilloissa sen vuoksi vain blixtiä hakkaavan shakinharrastajan silmin kuuden vuosikymmenen takainen pienen maaseutukauppalan shakkikerho olisi varmaan erikoisen tuntuinen. Sallittanee sen vuoksi silloisen koulupojan, nykyisen shakkivaarin muutama muistikuva noilta kaukaisilta ajoilta.
Ensimmäinen kynnys koulupojan etsiytymiselle shakkikerhoon oli sen pelipaikka. Se oli paikkakunnan ainoan hotellin ravintola. Ei tullut kysymykseenkään, että keskikouluikäinen koulupoika olisi voinut mennä iltaisin anniskeluravintolaan. Vähemmästäkin olisi joutunut erotetuksi koulusta! Työväentalon shakkipiirissä meni yksi talvi, toinen koulutoverien kanssa pelatessa ja shakkikirjoja lueskellessa. Lukiolle siirryttyäni saatoin sitten mennä ensin pelaamaan simultaaniin ja sitä tietä kerhoon.
Koulupoika otettiin erittäin hyvin vastaan – toisin kuin joskus nykyisin “vanhojen herrojen” kerhossa, jossa uudelle tulokkaalle omistetaan puolen sekunnin silmäys – ja sitten uppoudutaan blixtiin. Kerhon henki oli aivan erinomainen. Nuorta kannustettiin ja kunnioitettiin vastustajana, ja yleensä peliin suhtautuminen oli todella herrasmiesten tapaista. Se oli monin tavoin erittäin hyvä koulu nuorelle, joka oli oman sukupolvensa ainoa edustaja.
En muista mikä viikonpäivä peli-ilta oli, mutta ainakin se oli ravintolassa hyvin hiljainen. Eikä ravintola silti katsonut pitkään koulupoikaa, joka oli hyvin huono asiakas, kun taas “vanhoille herroille” tietysti pelin jälkeen ja joskus sen aikanakin ilmestyi “neuvoa antavat” laudan vierelle. Eikä tupakointikiellosta kukaan ollut nähnyt edes unta – sen aika tuli shakkikilpailuissa vasta 1970-luvun lopulla ja ravintolaympäristössä vasta tätä kirjoittaessani.
Pelattiin ihan normaalia shakkia. Kelloja ei ollut, mutta herrasmiestapaan jaksettiin odottaa vastustajan siirtoa. Pikapelistä kukaan ei tiennyt mitään, rumpupeliturnauksia ei järjestetty. Kosketus-, tasapeli- tai muista säännöistä ei koskaan syntynyt mitään erimielisyyksiä.
Kerhoturnaukset pelattiin keväisin ja syksyisin – niiden turnaustaulukot olen valitettavasti kadottanut. Kerhon selvästi paras pelaaja oli tohtori Raivio – Helsingin yliopiston vastanimitetty kansleri on muuten hänen poikansa. Todellinen herrasmiespelaaja oli maailmaa laajemmaltakin katsellut paikallisen mallastehtaan johtaja Nilsson. Hän oli erittäin innostunut shakista, ja väläytti joskus erinomaisesti taitojaan, mutta ikä alkoi jo painaa. Asemasotavaiheen aikaisen viihdytystoiminnan kasvattamista shakinharrastajista oli esimerkki parturi Leppänen, joka oli yksi kerhon kaikkein innokkaimmista jäsenistä. Kapteeni Haavisto ja radioalan yrittäjä Rissanen olivat myös aktiiviseen ryhmään kuuluvia. Hieno shakillinen näkemys oli eräällä uittoyhtiön konttorissa työskentelevällä ekonomilla, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut – niin kuin monen muunkin tuon ajan kerholaisen – mutta hänen työnsä ei sallinut jatkuvaa mukanaoloa.
Simultaanit, joita kerhon aktiivinen puheenjohtaja Ärilä silloin tällöin järjesti, olivat suuria tapauksia. Shakinharrastuksen tuon aikaisesta laajuudesta yksi osoitus on se, että shakkimestarien Matti Rantasen tai Vilho Somerpuun simultaaniin kertyi pelaajia kevyesti nelisenkymmentä. Pelaajiksi haluavia oli yllin kyllin.
“Tarttee koittaa miättiä” oli Matti Rantasen tiukka mutta ystävällinen kehoitus koulupojalle, joka ei simultaanin loppuvaiheissa oikein pysynyt simultaaninantajan nopeutuneiden kierrosten vauhdissa. Matti, jonka kanssa koulupojalla kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli kunnia kuulua muutama vuosi samaan kerhoon, lienee muuten ollut alun perin kotoisin Tyrväältä.
Toinen aktiviteetti olivat silloin tällöin pelatut ystävyysottelut muita kerhoja vastaan. Kahdessa muistan olleeni mukana, olisikohan ollut 1948 Kokemäellä ja vuotta myöhemmin Siurossa Linnavuoren tehtaiden joukkuetta vastaan. Isännät esittelivät meille koulupojan silmissä valtavalta näyttäneen tehdasalueen, muistan hyvin miltä näytti suuri halli vuoren uumenissa täynnä lentokoneen moottoreita. Ottelussa pelasin kakkospöydällä tri Raiviosta seuraavana. Voitin pelini, ottelun lopputulosta en muista, mutta muistan hyvin, kuka pelasi kotijoukkueen ykköspöydällä. Hän oli nuori mailerilahjakkuus, joka pelin jälkeen keskusteli innokkaasti Raivion kanssa urheilusta. Kolmattakymmentä vuotta myöhemmin tapasin hänet uudestaan silloisen Keskusshakkiliiton joskus vauhdikkaidenkin poliittisten taistelujen kentällä. Hän oli Ilmari Loikkanen.
Kerran säikähdin oikein kunnolla. Vaikea peli oli venynyt illan vimeiseksi. Kello oli jo paljon, ja joukko kerholaisia seurasi peliä tiiviisti virvokkeiden kera. Ja juuri silloin näin rehtori Hariolan ilmestyvän pöydän vierelle. Ympäristön huomioon ottaen nappulat vilistivät silmissäni, koululaisille oli eräät kirjoittamattomat, mutta selvästi julki tuodut säännöt, joihin ympäristö ja kellonaika eivät mitenkään sopineet. Rehtori nyökkäsi vastauksena tervehdykseeni, sanoi pari ystävällistä sanaa harrastuksesta, seurasi hetken ja käveli pois. Asia oli sillä selvä, ja asemakin alkoi laudalla palautua taas normaaliksi. Suuresti kunnioittamani rehtori oli hyvin avarakatseinen historian ja kirjallisuuden opettaja.
Aktiivinen kerhossa oloaikani kesti vain pari vuotta. Koulu päättyi juuri 1950-luvun alkaessa. Tie vei muualle. Itse eksyin järjestöshakkiin, ja Vammalan Shakkikerho puolestaan aloitti ensin hitaan ja sitten yhä nopeutuvan nousukiidon, joka on johtanut mm. moniin koululaismestaruuksiin ja PM-mitaleihin, kirjeshakkisaavutuksiin ja ennen kaikkea tänä vuonna liigapaikkaan ja Suomen mestaruuteen.
Kun Vammalan Shakkikerhon alkuaikoja nyt muistelee noiden vuosien “viimeisenä dinosauruksena”, joka vielä nappuloita siirtelee, on kieltämättä hiukan haikea olo. Kaikki muut tuon pienen piirin ravintolakerhon jäsenet ovat ajat sitten siirtyneet sen rajan yli, jolla jokaisen shakinpelaajan miettimisaika kerran lopullisesti päättyy. Vain kerhon kuopuksena mukana ollut koulupoika on saanut tilaisuuden kertoa “tarun vanhalta ajalta”, tarinan shakkikerhosta, jossa ei ollut kelloja, jossa ei koskaan pelattu pikapeliä, jossa ei koskaan kiistelty säännöistä, jonka ilmassa leijaili ripaus jotakin todellisten “Goldene Schachzeiten” hengestä. Shakki itsessään oli tärkeintä ja miellyttävää. Ei pelattu veren maku suussa ja hampaat irvessä vahvuuspisteitä metsästäen tai niiden rippeitä puolustaen.
Pelattiin Shakkia.